Suomen automisen valtion synty v. 1809

Venäjän ensisijaisena tarkoituksena sen hyökätessä talvella 1808 noin 24 000 miehen vahvuisella armeijalla Ruotsi-Suomen itärajan yli ei ollut Suomen valloitus vaan Ruotsin pakottaminen Napoleonin vaatimaan mannermaasulkeumukseen eli kaupankäynnin lopettamiseen Englannin kanssa. Asiasta oli sovittu Venäjän tsaarin Aleksanteri I:n ja Ranskan keisarin Napoleonin Tilsitissä Itä-Preussissa kesäkuun lopussa 1807 käymissä neuvotteluissa. Kun Englanti ei voisi enää käydä ulkomaankauppaa, sen olisi Napoleonin arvion mukaan pakko tunnustaa hänen valta-asemansa.  Syksyllä 1807 Ranska painosti ankarasti Venäjää ryhtymään konkreettisiin toimiin Tilsitin sopimuksen toteuttamiseksi. Lopulta se sai hyökkäyksen aloittamiseen haluttoman Aleksanteri I:n ryhtymään helmikuussa 1808 sotaan Ruotsia vastaan.

Suomen asukasluku oli tuolloin noin 830 000. Puolustusjoukkoja maassa oli 21 400 ruotusotamiestä, joiden keski-ikä oli varsin korkea, noin 40 vuotta. Joukossa oli runsaasti yli 40-vuotiaita ja jopa yli 50-vuotiaita.

Perääntyminen ja taudit uuvuttivat joukot

Ruotsin Suomessa olevan armeijan sodanjohto oli alusta alkaen ala-arvoista taktiikan perustuessa jatkuvaan perääntymimiseen. Pitkät rasittavat päivämarssit talviolosuhteissa uuvuttivat joukot. Pahimmiksi vitsauksiksi muodostuivat sairaudet. Marrakuussa 1808 sairaiden määrä kohosi jo yhdessä haavoittuneiden kanssa 6000:een. Esimerkiksi Porin rykmentin 1470 miehestä vain 113 kaatui sodan aikana taisteluissa tai menehtyi niissä saamiinsa vammoihin, kun sen sijaan tauteihin kuolleita oli yli viisinkertainen määrä, 595. Vastaavasti Helsingin rykmentin 1650 miehestä kaatui sodassa 47 tauteihin kuolleiden määrän ollessa 264. Todelliseksi kuolemanloukoksi muodostui sodan loppuvaiheessa, vuoden 1809 alussa, Tornion seutu, jonne Ruotsin Suomessa oleva armeija oli vetäytynyt. Kahdessa kuukaudessa puna- ja lavantautiin sekä erilaisiin kuumeisiin menehtyi siellä yli 2000 miestä.

Sen jälkeen kun Venäjän joukot olivat 21.2.1808 ylittäneet Ruotsin silloisen itärajan, ne saapuivat Helsinkiin jo maaliskuun alkupäivinä ja Hämeenlinnaan kautta Turkuun pari viikkoa myöhemmin. Huhtikuun puolivälissä 1808 venäläisjoukot olivat jo ehtineet Pohjois-Pohjanmaalle Siikajoen tasalle, missä käytiin 18.4.08 - siis lähes kaksi kuukautta sodan alkamisen jälkeen - sen ensimmäinen varsinainen taistelu. Tämä samoin kuin viikkoa myöhemmin käyty Revonlahden taistelu päättyivät venäläisten tappioon, mikä joksikin aikaa käänsi sodankulun.

Sodan lopputulos oli varsin pian selvä. Rauhanneuvottelut saatiin käyntiin vasta Porvoon valtiopäivien jälkeen kesällä 1809 ja rauhansopimus allekirjoitettiin Haminassa 17.9.1809. Rauha merkitsi Suomen alueen huomattavaa kasvua, kun siihen liitettiin osa Länsipohjaa Tornionjokea myöten ja Kemijoen pohjoispuolella oleva Lappi, joka oli aikaisemmin kuulunut sekä hallinnollisesti että kirkollisesti Pohjanlahden länsipuolella olevaan Ruotsin ydinalueeseen.

Miksi Suomesta tuli autonominen valtio?

Monilla historiantutkijoilla on ollut vaikeuksia löytää selkeää vastausta kysymykseen, miksi Aleksanteri I halusi kehittää Venäjän vuoden 1808 lopulla hallitsemasta miehitysvyöhykkeestä autonomisen, sisäisen itsehallinnon omaavan valtion, Suomen suuriruhtinaskunnan.  Vaikeus johtunee siitä, etteivät he ole kyenneet perusteellisesti analysoimaan Venäjän länteen suuntautuneiden pyrkimysten motiiveja ja tavoitteita, vaan ovat omaksuneet kritiikittömästi käsityksen Venäjän ekspansiivisesta politiikasta ja laajentumishalusta. Sitä on pidetty itsestäänselvyytenä, koska Venäjä Uudenkaupungin rauhassa v. 1721 liitti alueeseensa Viron, Liivinmaan ja Inkerin ja myöhemmin vuosina 1772-1795 huomattavan osan Puolasta, jonka se jakoi yhdessä Preussin ja Itävallan kanssa.

Todellisuudessa Venäjän politiikka oli jo 1700-luvulla niin kuin myöhemminkin varsin erilainen Suomenlahden etelä- ja pohjoispuolella. Vaikka se oli suuressa pohjan sodassa valloittanut koko Suomen alueen v. 1713 ja pitänyt sitä hallussaan ns. Isonvihan aikana kahdeksan vuotta, se palautti rauhanteossa Ruotsille lähes kaiken lukuun ottamatta uuden pääkaupunkinsa, Pietarin, suojaksi vaatimaansa Suomen kaakkoisinta osaa.

Ruotsin aloitettua 1740-luvun alussa uuden sodan, Venäjä valtasi jälleen Suomen, mutta palautti sen vuosien 1742-1743 Pikkuvihan miehityskauden jälkeen takaisin Ruotsille lukuun ottamatta Kymijoen itäpuolella olevaa aluetta, jolla laajennettiin Pietarin suojavyöhykettä.

Ruotsi ryhtyi 1780-luvun lopulla jälleen sotaan Venäjää vastaan, mutta rauhanteossa raja jäi ennalleen.

1700-luvun tapahtumat osoittavat selvästi, etteivät Venäjän pyrkimykset Suomen suunnalla olleet offensiiviset niin kuin Baltiassa vaan päinvastoin defensiiviset. Kun tämä tosiasia tunnustetaan, on itse asiassa varsin johdonmukaista, että Aleksanteri I v. 1809 Porvooseen koolle kutsumillaan, 28.3-18.7 pidetyillä valtiopäivillä ei tehnyt maastamme Venäjän maakuntaa, vaan korotti Suomen suuriruhtinaskuntana kansakuntien joukkoon, vahvisti maassamme noudatettaviksi Ruotsin vallan aikaiset perustuslait ja muun aikaisemman lainsäädännön sekä antoi aikaisemmin Ruotsiin sen itäisenä maakuntana kuuluneelle maallemme sisäiseen itsehallintoon perustuvan autonomisen valtion aseman. Hän teki Suomesta Venäjän puskurivaltion, jonka olemassaolon hän aivan oikein arvioi lopettavan Ruotsin hyökkäykset itään.

Aleksanteri I toimi Venäjän edun mukaisesti

Aleksanteri I:n suhtautumista Suomeen ei määrännyt mikään hyväntahtoisuus maatamme kohtaan, vaan - niin kuin kansainvälisessä politiikassa on yleistä - oman maansa etu. Jo 1740-luvun alussa Ruotsin aloittaessa sodan itänaapuriaan vastaan ajatus puskurivaltio-Suomen muodostamisesta oli käväissyt Venäjää tuolloin hallinneen keisarinna Elisabetin, Pietari Suuren tyttären, mielessä.

Jotta suomalaisista tulisi uuden suuriruhtinaansa lojaaleja ja luotettavia alamaisia, Aleksanteri I:n pyrkimyksenä oli Porvoon valtiopäivillä ja jatkuvasti sen jälkeen koko vuoteen 1825 jatkuneen hallituskautensa ajan luoda Suomeen olosuhteet, joiden vallitessa suomalaiset tuntisivat olonsa ja elämänsä paremmaksi ja turvallisemmaksi kuin aikaisemmin Ruotsin yhteydessä. Tässä pyrkimyksessään Aleksanteri I onnistui niin hyvin, että häntä voidaan pitää ensimmäisenä valtiomiehenä, jonka suosio saavutti Suomessa henkilöpalvonnan mittasuhteet.

Ilkka Hakalehto
Kirjoittaja on helsinkiläinen filosofian tohtori ja poliittisen
historian dosentti.